Kaupungin valo ja varjo – kuvia ja visioita Lappeenrannasta

Vanhat kaupunkirakenteet - taakka vai mahdollisuus


Kirjailija Aimo Vuorinen

1.
Entisinä aikoina kaikki rakentaminen oli käsityötä. Se oli sen verran vaivalloista, että uudisrakentamiseen ryhdyttiin vasta kun kaikki mahdollisuudet vanhan korjaamiseen oli käytetty. Myöhemmin tekniikan kehitys toi rakennuselementit ja koneet. Rakentamisesta tuli teollisuutta ja liiketoimintaa, joka alkoi tuottaa uusille työmenetelmille sopivaa standardoitua rakennuskantaa. 1960-luku oli kaikkein vastuuttomimman ja ylimielisimmän kokeilun aikaa tasakattoineen ja laatikkomaisine, räystäättömine taloineen, joilla rakennettiin uljasta uutta maailmaa. Tasa-arvon ja asiallisuuden nimissä tuotettiin kuolettavan ikävää ellei suorastaan uhittelevan rumaa kaupunkikuvaa. Helsingin keskustassa tuhottiin korttelikaupalla arvokkaita vanhoja kivitaloja. Epäluulo uuden arkkitehtuurin tavoitteita kohtaan vahvistui, eikä luottamus vieläkään ole palannut. Jäljet pysyvät kauan rakennetussa maisemassa.

Suomen kaupungit ja kirkonkylät alkoivat nopeasti muistuttaa toisiaan. Vuosisatojen aikana syntyneet omaperäiset piirteet katosivat kokonaan tai ainakin jäivät edustamaan yhä pienempää osuutta uudessa kaupunkikuvassa. Usein vain jokin yksittäinen julkinen rakennus muistutti paikkakunnan erityispiirteistä ja entisyydestä. Kirkko, raatihuone, kylpylä, majakka, linna tai linnoitus, kauppakartano, tori, varuskunta, koulu tai sattumoisin säilynyt puukaupunkikortteli. Aiemmin oli katsottu, että hyvä suunnittelu sisällytti lopputulokseen aina myös jotain edellisiltä vuosikymmeniltä. Nyt uuden ja vanhan leikkauskohta piirtyi veitsenterävänä. Geneettinen koodi oli katkennut.

Tämä kehityksen myötä muutamien harvojen jäljelle jääneiden rakenteiden rakennus- tai paikallishistoriallinen merkitys alkoi nousta. Niitä kuvattiin postikortteihin ja ne edustivat monille sukupolville sitä ympäristöä, johon heillä oli ollut vuosikymmeniä henkilökohtainen suhde. Juuri nämä harvinaistuvat näkymät merkitsivät yhä useammalle kotiseutua. Päätöksenteko perustettiin edelleen taloudellisille lähtökohdille, tonttimaan ja rakennuksen käyttöarvolle. Valistunut kansalaismielipide alkoi vaatia suojelemaan vanhaa rakennuskantaa, se koettiin lähes ainoaksi mahdollisuudeksi pelastaa yhteys menneeseen maailmaan ja vuosisatojen myötä muotoutuneeseen estetiikkaan.

2.
Aiemmin uudisrakennuksen tulevaa elinikää ei edes pohdittu, työ tehtiin niin hyvin kuin osattiin, periaatteessa rakennuksen ajateltiin kestävän satoja vuosia. Kun hyvästä tonttimaasta alkoi olla pulaa tuli rakennuksen käyttöarvosta ensisijainen realiteetti ja pohdinnat uudisrakennuksen eliniästä alkoivat. Mikä oli talon kohtuullinen ikä? Hulluina vuosina aravatalon käyttöiäksi esitettiin 40 vuotta. Lyhyt ikä kertoi dynaamisuudesta. Kehityksen eteneminen ja nopea uudisrakentaminen olivat sama asia. Nyt ajatellaan toisin, ja rakennusten kohdalla pidetään kohtuullisena 100-150 vuoden ikää. 1960-luvun huonolaatuista asuntorakennuskantaa on vaikea purkaa, koska kyse on omistusasunnoista. Se olisi myös nöyryyttävää tappion tunnustamista. Rakennusfirmat ovat parantaneet tapojaan, mutta edelleen suositaan kaupallista laatua eli vähintä mikä kelpaa kaupan. Rakennusliikkeen vastuu ulottuu vain vuosikymmenen päähän. Korjaukset taloyhtiö tekee omalla kustannuksellaan hitaana ja kalliina käsityönä. Korjaaminen on jonkinlaiseen kausihuoltoon verrattavaa toimintaa. Vaihdetaan erilaisia osia ja muunnetaan jotakin, mikä on kohtuullisin kustannuksin muutettavissa. Homevauriot ja tasakattojen vaihtaminen harjakatoiksi ovat arkipäivää.

Julkisiin arvorakennuksiin on sentään suhtauduttu vivahteikkaammin. Periaatteessa on vaikea kuvitella, että joku esittäisi esimerkiksi Eduskuntatalon purkamista ja uuden rakentamista. Näille rakennuksille suvaitaan käyttöarvoa korkeampi merkitys niiden kansallisen tai muun vastaavan symbolisen sisällön vuoksi.

3.
Hyvin usein akuutti purku-uhka koskee sellaisia vanhoja rakennuksia, joiden funktio on muuttunut tai kokonaan kadonnut. Katsotaan, että koska niillä ei ole alkuperäisen tarkoituksen mukaista tehtävää, ne voidaan hyvällä omallatunnolla purkaa. Vanha on paikalleen jähmettymisen symboli ja muistutus menneistä hitaan kehityksen ajoista. Lakkautettu linnoitus, sotilaista tyhjentynyt varuskunta, oppilaita vaille jäänyt koulu, tiili tiileltä muurattu tehtaan piippu, prosessin muuttumisen tähden tyhjilleen jäänyt tehdasrakennus, tori jolta torikauppa on lakannut, rautatieasema, joka on jäänyt käytöstä poistetun radan varteen, säätyläishuvila, työväentalo, nuorisoseurantalo, suojeluskuntatalo. Valitettavasti ne ehditään usein purkaa ennen kuin niille löydetään, ehkäpä alkuperäistä monin verroin tärkeämpi uusi merkityssisältö. Esimerkiksi kelpaisi vaikkapa Tukholman Wasa-laiva, joka oli aluksena täysi susi, purjehti neitsytmatkallaan 300 metriä ja upposi. Tämän kelvottoman laivan hylystä tuli nostettuna ja kunnostettuna pohjoismaiden merkittävin matkailukohde. En usko, että yksikään ruotsalainen on sitä mieltä, että Wasa olisi pitänyt taloudellisista syistä jättää meren pohjaan. Sama koskee meillä keskiaikaisia linnoja ja niiden uusiokäyttöä, tai yhtä hyvin Verlan lakkautettua pahvitehdasta, joka pelastui sattumalta vähän ennen purkamista, parin englantilaisen vieraan osoitettua sitä kohtaan estotonta ihailua. Tällä hetkellä ei Verlan purkajia löydy, alue kuuluu Unescon maailman perintökohteiden luetteloon. Voimme hyvin kuvitella mikä kuolinisku Tallinnalle olisi Toompean mäen uudisrakentaminen.

4.
Joskus kohde on niin massiivinen, että se säilyy pakostakin. Esimerkiksi Salpalinjan purkaminen kokonaan olisi ollut liian hankalaa. Nyt sodista on kulunut sen verran aikaa, että rakennelman historiallinen arvo on oivallettu. Sille on löytymässä uusi tehtävä matkailun ja maaseudun kylien paikallishistorian osana. Siitäkin huolimatta, että Salpalinjalla ei koskaan taisteltu. Sama koskee Suvorovin linnoitusketjua, jonka osa Lappeenrannan linnoitus on. Kun muutama vuosikymmen sitten ei tiedetty mitä linnoitukselle pitäisi tehdä se jätettiin ensin heitteille ja yritettiin sitten moneen kertaan turmella uudisrakentamisella. Ne 1950-luvun päättäjät, jotka olivat vähällä purkaa linnoituksen vanhat rakennukset tehdäkseen tilaa tornitaloille eivät suinkaan olleet pahoja ihmisiä. Heille ränsistyneet rakenteet olivat todellinen ongelma. Niihin liittyi pelkästään kielteisiä mielikuvia. Siinä vaiheessa ei tullut mieleen linnoituksen entistäminen ja suojelu. Eikä varsinkaan se, että niemelle syntyisi kaupungin arvokkain kokonaisuus, jonka vanhoille rakennuksille on antaa merkityksen juuri niiden menneisyys.

Käyttöarvoltaan linnoitus oli kaupungin ytimessä tyhjän panttina lojuvaa erinomaista rakennusmaata, jonka historiallisuus oli taakka. Rakennukset olivat kehnoja ihmisten asumuksiksi. Tornitalo rakennustyyppinä oli siihen aikaan kehityksen viimeisin sana. Siksi oli järkevää suunnitella niemen ylätasanne niitä täyteen ja päästää ihmiset nauttimaan hyvistä näköaloista. Onneksi tämä visio ei toteutunut. Yksikään lappeenrantalainen enää tahtoisi tornitaloja nykyisen linnoituksen tilalle.

Lappeenrannan linnoituksen sotilaallinen merkitys oli lakannut vuonna 1835, alue jäänyt toisarvoiseen käyttöön ja vaipunut unholaan. Paikan henki oli huono. Alitajuisesti odotettiin hetkeä, jolloin maan arvon nousu ja omistussuhteiden muutos mahdollistaisivat uudisrakentamisen. Siinä odoteltaessa syntyi se aikalisä, joka pelasti linnoituksen.

Luin paria aikalaisteosta linnoituksen unhon ajalta. Adam Lind 1800-luvun lopulla kertoo, että "Kaupungin pohjoisella puolella, Saimaaseen eli Lapveteen pistävällä niemekkeellä, jota ympäröipi itäpuolella Taikinalahti ja lännen puolella Paldolahdet, on vanhan linnoituksen jäännöksiä kivi- ja multavalleinensa." T.G.Murto 1940-luvulla kertoo tarkoin linnoituksen historian vaiheet, mutta ei hurjimmissa unelmissaankaan tohdi esittää sen suojelua ja entistämistä. Taistelun muistomerkki riitti kertomaan olennaisen. Rakennusten katoaminen olisi valitettavaa, mutta luonnollista kehitystä. Ajatus säilyttää ja jalostaa linnoitus oli vielä kaukana, mutta aika ja arvot muuttumassa. Vasta 1970-luvulla kunnostustyöt aloitettiin ja tänään linnoitusta varjelevat kaikki. Jokainen lappeenrantalainen tietää, että kyseessä on tämän kaupungin ja koko maakunnan merkittävin historiallinen kokonaisuus. Oli palattu linnoituksen sotilaallisesta tehtävästä maisema- ja ympäristökytkentöjen kokonaisuuteen, kuten Pekka Suhonen sanoo artikkelissaan.

5.
Vanha on korvaamatonta. Jos se puretaan sitä ei saa koskaan takaisin. Tämä on niin yksinkertainen tosiasia, että se kuulostaa melkein kliseeltä. Lappeenrannasta voi purkaa viimeisen vuosikymmenen keskinkertaisia kaupunkikerrostaloja tusinan verran ilman, että kaupunkikuva olennaisesti kärsii, mutta jos puramme Raatihuoneen, Kylpylaitoksen ja Lappeen Marian kirkon, kaupunki on peruuttamattomasti jokin toinen kaupunki. Yhdentekevämpi ja ylimalkaisempi. Kerran hävitettyä ei saa koskaan takaisin. Siinä katoaa paitsi fyysinen rakenne myös henkinen sisältö. Ennen kaikkea menetetään mahdollisuus tehdä jokin ainutlaatuinen kytkös historian ja nykyhetken välille. Hyvä esimerkki lopullisesta menetyksestä oli satamatorin kauppahallin, Jaakkolan kirkon ja torin taustan kauppiaskartanoiden hävittäminen. Samalla tuli hävitetyksi koko alueen tulevaisuus. Mikään myöhempi ratkaisu ei ole korvannut menetystä.

Ihmisen on vaikea havaita mitä tapahtuu todella ja juuri nyt. Linnoituksen radiotalo rakennettiin siinä vaiheessa, jossa alueen kokonaisuuden arvoa ja haavoittuvuutta ei vielä tajuttu. Arveltiin, että sellaisen talon voi rakentaa haitatta. Paradoksaalista kyllä, nykyisessä linnoituskontekstissa radiotalo on taakka, vaikka se on nuorin rakennus alueella. Kaikki vanhat rakennukset ovat mahdollisuuksia.

Rakuunamäellä ollaan tänään siinä kehitysvaiheessa missä linnoituksessa oltiin, kun lupa radiotalon rakentamiselle annettiin. Rakuunamäellä käytetään normaaliin asuntotuotantoon historiallista aluetta, joka vaatisi kokonaan omat ratkaisunsa. Kokonaisuus rapautuu laidoilta lähtien. Jo nyt on menetetty mahdollisuus jalostaa valtakunnallisesti ja eurooppalaisesti ainutlaatuinen kohde.

Säilytettävän kohteen merkityksen ratkaisee viime kädessä sen uusi käyttö. Parhaimmillaan se korostaa kohteen historiaa ja ikää. Onnistuneita ratkaisuja ovat mm. kahvila Majurska ja lasten taidekouluksi saneerattu entinen papupaahtimo. Rakuunamäellä asuintaloiksi saneeratut vanhat asuinrakennukset ovat oikea ratkaisu, mutta Upseeritien varrella olevalle komentajantalolle olisi pitänyt löytää samanlainen käyttö kuin Volkoffin talolle, joka edustaa ydinkeskustassa oman aikansa ortodoksista kauppiaskartanoa ja sen elämäntapaa. Myös korvaamattoman arvokas Upseerikerho elää alennustilassa. Komentajantaloon olisi voinut rakentaa Suomen Rakuunarykmentin ainoan komentajan, eversti Schaumanin henkilön ympärille koko rykmentin esittelyn univormuineen ja aseineen. Nythän autonomian ajan rakuunarykmentistä ei ole esillä mitään, vaan rakuunaperinne keskittyy ideologisista syistä itsenäisyyden ajan ratsuväkiprikaatin vaiheisiin ja punahousujen hehkuttamiseen.

6. Yhden asian kaikki menneet vuodet ovat osoittaneet. Käsitykset siitä mikä on merkittävää ja mikä toisarvoista voivat muuttua ällistyttävän lyhyessä ajassa. Tänään lehmuksia ei kaadettaisi katujen varsilta. Tulevaisuuden suunnitelmissa niitä päinvastoin istutetaan uudestaan. Perattuja koskia ja soita palautetaan luonnontilaan. Satamatorin kauppiaskartanoita, Jaakkolan kirkkoa ja kauppahallia ei enää purettaisi. Toistaiseksi niitä ei myöskään palauteta. Arkkitehdeillä on periaatteellinen vastahanka "uusvanhaa" rakentamista kohtaan. Tätäkin asiaa pitäisi pohdiskella. Vanhan uudelleen rakentamisessa alkuperäisin menetelmin ja materiaalein ei pitäisi olla mitään moraalitonta. Jaakkolan kirkko voitaisiin rakentaa uudelleen hyvällä omallatunnolla alkuperäisten piirustusten mukaan. Uudelleen rakennettaessa syntyy uusia merkityskerrostumia vanhojen päälle. Toisaalta vanhan kunnioittaminen voi olla myöskin entisen huomioon ottamista ja jalostamista. On päivänselvää, ettei arkkitehtuuri kykene loputtomasta tuottamaan luontevia uusia ratkaisuja. Mitä vanhojen rakenteiden purkamiseen tulee niin kaikki suurimmat virheet on tehty nopeasti ja häikäilemättä. Otettu aikalisä ja julkinen keskustelu on säännöllisesti johtanut kestävämpiin tuloksiin. Hitaus on ollut eduksi, hätiköimien johtanut katastrofiin ja suureen tuhlaukseen. Aikaa tarvitaan uuden käytön löytämiseen ja tämän hetken tarpeiden mukaisen ratkaisun keksimiseen. Historiallisten kerrostumien säilyttäminen voi edellyttää hetkellisiä taloudellisia uhrauksia, mutta osoittautuu yleensä ajanmittaan taloudellisesti kannattavaksi. Aikatasoilla on tärkeä merkitys mielikuville, ne muodostavat nähtävyyksiemme ytimen. Lappeenrannastakin on vaikea löytää vetovoimatekijöitä, joilla ei olisi suoraa yhteyttä järviluontoon ja historiaan.

 

ota yhteyttä